Velkakello

Tämän päiväisessä Talouselämän jutussa keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E J. Penttilä penää ehdokkailta ratkaisuja velkaongelmaan.

“Velkakellolla haluamme muistuttaa äänestäjiä ja ehdokkaita valtion erittäin nopeasta velkaantumisesta. Ylisuurille vaalilupauksille ei ole varaa. Kehotamme kansalaisia ja mediaa vaatimaan ehdokkailta vastauksia siihen, miten velkakello saadaan käännettyä”

Tarkastellan ensin kansantajuisesti millainen summa nykyinen valtionvelkamme onkaan. Siihen antaa valaistusta tämä Kari Rosenlöfin blogi.

http://karirosenlof.puheenvuoro.uusisuomi.fi/18205…

Rosenlöfin mukaan emme pysty koskaan maksamaan velkaa takaisin.

Ennen kuin puhutaan lääkkeistä, pitää analysoida tauti. Kaikki johtuu finanssimarkkinoiden vapauttamisesta ja siitä, että rahanluonti annettiin yksityisille pankeille. Se on johtanut tilanteeseen, jossa 1% omistaa 48% maailman kaikesta varallisuudesta.

Sinä samaisena aikana myös Suomen veroaste on noussut noin 10%. Kaikki sekin raha on mennyt erinäisiin eurokokeiluihin sekä yksityisille, ulkomaalaisille sijoittajille ja pankkiireille. Jos edelleen haluamme jatkaa tätä tuloerojen maksimointia ja hyvinvointivaltion täydellistä alasajoa, niin mikäpä siinä. Se tosin johtaa hyvin nopeasti täyteen kaaokseen, joten ei sekään ole ratkaisu, eikä mielestäni kuulu sivistysvaltion agendalle edes vaihtoehtona.

Pelkkä valtionvelka sinällään on vielä verraten pieni, sillä koko kansantalouden velka (ilman rahoitusalaa) on tällä hetkellä noin 450 miljardia, jonka keskimääräinen korkoprosentti lienee parin prosentin luokkaa. Se tarkoittaa, että vuodessa maksamme 9 miljardia pelkkinä korkoina. Mikäli keskimääräinen korkoprosentti nousisi neljään, niin vuotuinen korkomeno olisi 18 miljardia, ja sitä kansantalous ei kestäisi. Eikä se kestä edes tätä nykyistä menoa.

Nykyisellä systeemillä emme siis koskaan selviydy velkataakasta. Tänäkin vuonna valtio ottaa lisää velkaa 5 miljardia.

Asiaan on toki ratkaisu. Ratkaisu on se, että Suomi eroaa EU:sta ja eurosta, ottaa käyttöön oman keskuspankin, jonka alaa toimii joukko julkisia pankkeja. Siten tuo nykyinen 9 mrd – tai tulevaisuudessa kenties 18 mrd ohjautuisi suoraan kansantalouden hyväksi – sen sijaan, että se nyt lihottaa ulkomaisia pankkiireja ja sijoittajia.

Samalla tuo olisi suurin teko kestävän kehityksen suuntaan, mitä yksittäinen valtio voi tehdä. Täysin mahdoton, jatkuvan kasvun vaade pitkälti perustuu juuri siihen, että noille yksityisille rahanluojapankeille pitää maksaa velkarahasta korkoa – aina vaan enemmän ja enemmän. Jokainen, joka ymmärtää mitä tarkoittaa eksponentiaalinen kehitys, ymmärtää asian täysin mahdottomaksi.

Me siis teemme nykyisin työtä ja valmistamme kaikenlaisia turhakkeita 9 miljardin edestä, jotta saamme maksettua korot. Onko se kestävää kehitystä?

 

Mainokset

Perustulo vai suuret tuloerot?

Tämä kirjoitus liittyy blogisarjaani, jonka ensimmäisessä osassa pohdiskelin otsikolla “Perustulo lienee ainoa vaihtoehtomme?”. Tämä siksi, että automaation ja robottien takia koko maailmaa uhkaa massatyöttömyys. Tästä ovat varoitelleet niin Maailmanpankki kuin monet ekonomistitkin.

Edellinen blogini tässä.

http://findianajones.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185424-perustulo-lienee-ainoa-vaihtoehtomme

Siinä siteerasin Martin Fordin ajatuksia ratkaisuksi ongelmaan. “Kun ihmistyövoima vähenee merkittävästi, verotus ei voi perustua palkkatyöhön. Ford esittääkin yritysten käyttökatteen verottamista. Fordin mukaan uudet verot eivät olisi yrityksille ylitsepääsemätön ongelma, sillä oletuksena on, että voitot lisääntyvät ja työvoimakustannukset poistuvat lähes kokonaan. Lisäksi verotuksen suuruus riippuisi myös toimialasta.“

Jotta saamme mittasuhteet asioille, niin luodaan katsaus viime vuoden verokertymään. Vuoden 2014 yhteisöverotuotto jäi alle neljään miljardiin euroon, mikä on noin miljardi vähemmän mitä vuosi aiemmin. Syynä tähän on yhteisöverokannan alentaminen 24,5 prosentista 20 prosenttiin. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että viime vuoden verokertymästä 29 miljardia euroa oli henkilöasiakkaiden tuloveroa.

Viime aikoina on usein nostettu esiin summa 74 miljardia. Sen verran olemme vuoden 1990 jälkeen maksaneet valtionvelan korkoina yksityisille sijoittajille, lähinnä ulkomaalaisille rahastoille, eläke- ja vakuutusyhtiöille sekä pankeille. Tällä hetkellä valtion lainapapereiden kotimainen omistus on vain 10 % luokkaa. Jos summaan lisätään Suomen maksamat EU-jäsen- ja rakennerahastomaksut, niin nettomenetys nousee noin 10 miljardilla. Ja jos siihen vielä lisätään pankkitukina ja muina apupaketteina maksetut, menetyt miljardit, niin päästäänkin jo lähelle 96 miljardia, joka on valtionvelan suuruus tällä hetkellä. Hassua, vai mitä?

Onhan EU-jäsenyydestä ollut hyötyäkin. Esimerkiksi tietyt ulkomailta tuodut hyödykkeet ovat varmaankin olleet halvempia ostaa EU:n sisä- kuin ulkopuolella. Mutta lopulta tämäkin hyöty on ollut vain hetkellinen ilo, sillä ulkomainen tuonti aina väistämättä karsii työpaikkoja kotimaassa, heikentää verotuloja ja lisää alijäämää. EU:sta on ollut pitkässä juoksussa paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Olisiko siis aika erota EU:sta ja korvamerkitä siitä koituvat säästöt perustulon rahoittamiseksi?

Vaikka 96 miljardia on käsittämättömän iso summa, niin sekin on vielä pientä, kun katsotaan kansantalouden koko velkasummaa. Tilastokeskuksen ja Suomen Pankin velkatilastojen mukaan Suomen julkisella taloudella (valtio, kunnat) on velkaa noin 110 miljardia, kotitalouksilla 140 miljardia, yrityksillä 200 miljardia ja rahoitusalalla 600 miljardia euroa. Velkaa on siis kaikkiaan yli tuhat miljardia euroa.

Suoritan nyt karkean, suuntaa antavan kalkulaation, jossa unohdan rahoitusalan velan. Silloin kansantalouden harteille jää 450 miljardin euron velat. Muistamme, että vuoden 1990 jälkeen valtio on maksanut korkoja 74 miljardia velasta, jonka suuruus on nyt 96 miljardia. Jos oletamme, että kansantalouden velkakehitys kokonaisuudessaan on noudattanut valtionvelan kehitystä, niin korkojen osuudeksi tulee 347 miljardia velasta, joka on nyt 450 miljardia.

Laskelma voi olla siis pahasti pielessä – ja ainakin siltä osin onkin, että valtio saa lainaa edullisemmalla korolla kuin kotitaloudet, joiden korkohaitari liikkuu halpakorkoisesta asuntolainasta kulutusluottojen kautta aina huikeisiin pikavippien korkoihin. Tosin viimeksi mainittujen osuus kokonaispotista jäänee mitättömäksi, mutta kertoo kuitenkin sen, että yleensä pienituloisimpien rahoituskulut ovat suhteessa kaikista suurimpia.

Oletettavaa siis on, että koko kansantalous on maksanut viimeisen neljännesvuosisadan aikana – sen jälkeen, kun rahoitusmarkkinat vapautettiin – korkoja huomattavasti enemmän kuin tuo hatusta vedetty 347 miljardia. Jos leikitään, että summa olisi pyöreät 400 miljardia, niin se tarkoittaisi, että kansalaiset ovat maksaneet 16 miljardia korkoja joka ikinen vuosi. Se on siis neljä kertaa enemmän mitä valtio sai viime vuonna yhteisöveroa.

Kun vielä tarkastellaan veroasteen kehitystä, niin huomaamme, että vuonna 1980 se oli 35,3 ja tällä hetkellä se on jo liki 45. Mihin siis verorahamme ovat menneet? Suuri osa niistä on mennyt ulkomaisille sijoittajille ja pankeille. Esimerkiksi Britannia on yksi merkittävä kohdemaa, sillä monien kansainvälisten pankkien ja sijoittajien kotipaikka on Lontoossa. Jos näille kasvottomille sijoittajille haluaisi antaa kasvot, niin tässä voisi olla yksi esimerkki.

http://www.hs.fi/talous/a1393212692326?jako=5fc1e1156254ddc74ef93ce2c38bf929&ref=og-url

Artikkeli kertoo kuinka Britannian suurin pankki HSBC ryhtyi kiertämään EU:n asettamaa bonuskattoa kiinteiden palkkiohyvitysten avulla. Sen johdosta toimitusjohtaja Stuart Gulliver saa parin miljoonan suuruisen kiinteän palkkiohyvityksen 1,45 miljoonan euron vuosipalkkansa lisäksi. Palkalla ja palkkioilla ei ole merkitystä sikäli, että varsinaisen tienestinsä nämä gulliverit keräävät kevyesti verotetuilla tai osittain veroparatiisien kautta kierrätetyillä osingoilla. Artikkeli vaan osuvasti kertoo kuinka röyhkeäksi peli on mennyt, kun he avoimesti haluavat osoittaa, että mitkään maailman lait eivät heitä koske, sillä aina löytyy kiertotie.

Nyt joku saattaa ajatella, että kun ottaa asuntolainan kotimaassa toimivasta pankista, niin se hyödyttää samalla kotimaista kansantaloutta. Mutta pankkien omistus on hajaantunut ympäri maailman. Esimerkiksi vuonna 2011 suomalaisten yhteisöjen ja yksityishenkilöiden omistusosuus Nordean osakkeista oli vain 31 %. Lisäksi yli 60 % suomalaisten luotoista ja talletuksista on ulkomaisten pankkien hallussa.

Koska olen kirjoilla Salossa, niin en malta olla ottamatta esille kotikonnuilla majailevaa kartanonherraa. Kirjoitin syksyllä ilmestyneessä kirjassani myös Nallesta ja Nallen puurorahoista. Esimerkkini liittyy jo vuodentakaiseen, jolloin Wahlroos sai “rahasammostaan” osinkoja 19,4 miljoonaa. Heti seuraavalla viikolla hän valitti, ettei bisnes kannata Suomessa. Laskin silloin piruuttani, että pelkillä osingoilla Wahlroos tienasi päivää kohti 53 150 euroa – viikonloput mukaan lukien. Muutamassa tunnissa hän tienasi saman, mitä työmarkkinatuella elävä vuodessa, mutta silti hän jankutti lehtien palstoilla, että moiset tulonsiirrot pitäisi lakkauttaa. Nyt Nallen potti on kasvanut 25 miljoonaan euroon, siitä voi jokainen laskea paljonko päivätienesti on kohonnut vuoden takaisesta.

Kysymys kuuluukin, olisiko nämä sadat miljardit suomalaisten maksamat korkoeurot – tai edes osa niistä – voineet ohjautua vaikkapa perustulon rahoittamiseen sen sijaan, että ovat pönkittäneet täysin kieroon kasvanutta tuloerojen kehitystä. Tai voisiko niin tapahtua jatkossa? Oma vastaukseni kuuluu, että kaikki on mahdollista, mikäli asiaan löytyy poliittista tahtoa.

Ratkaisun nimi on rahareformi. Siitä sitten tarkemmin seuraavassa blogissa.