Rahareformin avulla perustuloon

Tämä kirjoitus jatkaa blogisarjaani, jonka ensimmäisessä osassa perustelin miksi perustuloon pitäisi siirtyä.

http://findianajones.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185424-perustulo-lienee-ainoa-vaihtoehtomme

Toisessa osassa tein suuntaa antavan laskelman, josta käy ilmi paljonko olemme pönkittäneet yksityisiä, ulkomaisia pankkeja ja sijoittajia, ja siten edistäneet tuloerojen maailmanlaajuista kasvua niin, että nyt 1 % omistaa 48 % kaikesta omaisuudesta.

http://findianajones.puheenvuoro.uusisuomi.fi/186530-perustulo-vai-suuret-tuloerot

Vaikka laskelma ei ole tarkka, niin se osoittaa, että rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkeen kansantaloudesta on valunut satoja miljardeja ulos maasta. Lisäksi tämän hetkinen valtionvelka on samaa luokkaa, mitä olemme vuosien varrella maksaneet valtionvelan korkoja sekä EU:n jäsen- ja muita nettomaksuja. Reaaliaikaisen velkakellon mukaan velka on nyt 96 miljardia.

Kun viimeksi esitin kysymyksen, että voisiko nuo sadat miljardit jatkossa koitua kansantalouden hyväksi, niin joku jo ehti kommentoida, että nyt on kyse suuresta ajatusloikasta. Tavallaan onkin, mutta ei tarvitse kuitenkaan mennä historiassa kovin pitkälle taakse päin, kun asia oli näin. Vielä 1980-luvulla Suomessa oli oma keskuspankki ja kansallisia pankkeja kuten esim. Postipankki. Rahareformissa ei ole kyse sen kummallisemmasta asiasta kuin paluusta tähän vanhaan, hyvään systeemiin, missä pankkitoiminta ainakin osittain koitui kansantalouden hyväksi.

Ikävää asiassa on se, että suuri osa kansasta ei ole lainkaan perillä nykyisestä rahanluonnista, joka pönkittää yksityisiä pankkiireja siinä määrin, että myös valta on luisunut heidän käsiinsä. Pankki ei siis lainaa olemassa olevaa rahaa, vaan rahanluonti tapahtuu sillä kyseisellä hetkellä, kun asiakas nostaa vaikkapa asuntoluoton ja pankkivirkailija painaa enteriä, jolloin juuri syntynyt “raha” kirjautuu pankin taseeseen. Luoton maksuaika on monesti pitkä, joten asunnon hinta saattaa korkojen myötä lähes tuplaantua, ennen kuin lainan viimeinen lyhennys on suoritettu.

Suomen Talousdemokratia ry:n tiedottaja Ville Iivarinen onkin esittänyt pari varsin kutkuttavaa kysymystä: ”Koska monet kuvittelevat, että raha luodaan jo nyt julkisen vallan toimesta ja että rahapolitiikka on viranomaisten hallinnassa, niin miksei muutettaisi tätä systeemiä sellaiseksi? Vai onko parempi jatkaa niin, että valtiot ovat korviaan myöten veloissa pankeille, joita ne saavat vielä vähän väliä olla pelastamassa konkurssilta?”

Sitten heti kohta joku jo huutaa, että sehän on sosialismia; ei se käy. No, toki voidaan ajatella, että yksityisen sektorin kansallistaminen on sitä, mutta yhtä hyvin on sekin, kun finanssisektorin toteutuneet riskit jälkikäteen sosialisoidaan veronmaksajien maksettavaksi. Ja nykyään tämä tapahtuu yhä useammin ja yhä suurempina apupaketteina – varsinkin ollessamme EU:n jäseniä.

Kirjoitin joskus asiasta kansantajuisesti näin.

”Nykyistä pankkitoimintaa voisi verrata kyläyhteisöön, jossa joku uhkapeleihin koukkuun jäänyt addikti käy viikoittain kasinolla pelaamassa rulettia. Jos hän voittaa, niin hän pitää rahat, mutta mikäli hän häviää, niin kyläyhteisö maksaa tappiot. Missään kyläyhteisössä ei suvaittaisi moista, mutta kansainvälisessä finanssipolitiikassa se on itsestäänselvyys. Mitään muuta liiketoiminnan sektoria ei tueta siinä määrin kuin yksityistä pankkitoimintaa. Se on samalla tulonsiirto köyhiltä rikkaille, sillä loppupeleissä voitot – jättisuurien optioiden muodossa – keräävät vain harvat ja valitut.”

Ja vaikka unohtaisimme apupaketit, niin silti vuotuinen menetys pelkkinä korkoina on mahtava kakku. Tosin nyt ”nollakorkojen” aikaan on huono hetki laskea vuotuisia korkomenojamme, mutta pitää muistaa, että vaikka valtio saakin juuri nyt erittäin halpakorkoista lainaa, niin uusi luottoluokitus saattaa jo muuttaa asiaa. Ja joka tapauksessa 10 vuoden kuluttua asia voi olla jo täysin toinen.

Tehdään pari esimerkkiä. Kansantalouden velka (ilman rahoitusalaa) on tällä hetkellä noin 450 miljardia, jonka keskimääräinen korkoprosentti lienee parin prosentin luokkaa. Se tarkoittaa, että vuodessa maksamme 9 miljardia pelkkinä korkoina. Mikäli keskimääräinen korkoprosentti nousisi neljään, niin vuotuinen korkomeno olisi 18 miljardia, ja sitä kansantalous ei kestäisi, mikäli maksaisimme siitä suurimman osan ulos maasta, niin kuin nyt tapahtuu. Eikä se kestä edes tätä nykyistä menoa.

Perustulon osalta nojaan esityksessäni Vasemmistoliiton ja Vihreiden jo olemassa oleviin malleihin. Varsinkin Vihreät ovat tehneet pikkutarkkoja laskelmia käyttäen apunaan mikrosimulaatioanalyysia. He sanovatkin, että perustuloa on tutkittu tietokonemalleilla jo niin paljon, että sen voidaan osoittaa olevan staattisessa tarkastelussa taloudellisesti mahdollinen. Vihreiden mallissa tuloeroja kuvaava gini-kerroin laskisi vajaalla prosentilla sen ollessa Suomessa nyt noin 28. Vasemmistoliiton mallissa se luultavasti laskisi vähän enemmän, sillä heidän esittämänsä perustulon suuruus on hieman suurempi, 750 e/kk.

Laskin, että päästäksemme ehdottamaani 1 000 euron perustuloon (jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle), valtion kirstuun pitäisi kilahtaa noin 12 miljardia vuodessa enemmän kuin mitä jo olemassa olevat perustulomallit lupaavat (750 e/kk). Mutta kun otetaan huomioon asian elvyttävät vaikutukset, niin summa voisi olla reilusti pienempi.

Rahareformin avulla sen saavuttaminen onnistuisi helposti. Merkille pantavaa laskelmassa on lisäksi se, että viime kädessä verotusta ei tarvitsisi nostaa. Päin vastoin, sitä voisi laskea elvytyksen alettua jylläämään. Reformin detaljit voidaan toteuttaa monella eri tavalla, enkä ota nyt kantaa, mikä olisi se paras tapa. Haluan vain tuoda esille asian mittakaavan ja siihen liittyvän ideologisen pullonkaulan.

Mielestäni yksityistämisen tie on jo nähty, enkä voi ymmärtää, mikä siinä kansallistamisessa on monen mielestä niin pahaa. Kaikki arvostavat Suomen hienoja kansallismaisemia, kuten vaikkapa Kolia. Miksei myös hyvinmenestyvä kansantalous voisi olla ihailtavaa? Miksi kansallivarantomme pitää myydä? Ymmärrän kyllä, että se on esim. Björn Wahlroosin agendalla, koska hän saattaisi sen avulla saada lisää pelimerkkejä rahasampoonsa. Hän kun on Ruotsissa kirjoilla, niin hän olisi varmasti valmis myymään vaikka Kolin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi myös Keskustapuolue on valmis myymään valtion omaisuuden.

http://www.taloussanomat.fi/politiikka/2014/03/10/hs-kokoomus-ja-keskust…

Tai tarkemmin ajatellen kyllä minä ymmärrän senkin, että Sipilä on valmis myymään vaikka koko Suomen, koska silloin ei tarvitsisi ottaa niin paljon velkaa eikä puuttua mihinkään olennaiseen. Siten voisi porskuttaa suhteellisen helposti taas yhden vaalikauden. Myisi ja söisi ja joisi. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi myös kansalaiset ovat siihen valmiita.

Eikö kukaan ole pelannut lapsena Monopolia? Siinä tavoitteena on mahdollisimman järkevillä investoinneilla aiheuttaa vastustajalle konkurssi, eli saada tämän rahat ja muu omaisuus loppumaan (wikipedia). Wahlroos ja kumppanit pelaavat juurikin tätä samaa peliä Suomen valtiota vastaan. Viime aikoina hallitus vaan on pelannut siihen samaan maaliin ja Suomen kansantalous on kohta konkurssin partaalla. Nyt vaalien alla luvataan jatkaa samaa peliä.

Sivumennen sanottuna, tiesittekö, että esim. kaivostoiminnan osalta Suomea pidetään yleisesti jo Pohjolan Kongona? http://areena.yle.fi/radio/1881370

Ihmettelen näitä asioita samaan tapaan kuin Havukka-ahon ajattelija, ja olisin kovin kiitollinen, jos joku voisi selittää, mikä siinä on niin paljon paremmin, jos Wahlroos ja kumppanit keräävät kaiken, kuin että itsellekin jäisi jotain. Kerrottakoon taas, että Nalle saa tänä keväänä rahasammostaan 25 miljoonaa osinkoina, mikä tekee päiväpalkaksi 68 493 euroa – viikonloput mukaanlukien. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että tilanteen annetaan olla niin kuin se on. Ja ellette usko, että asia voitaisiin muuttaa, niin sitten olette menettäneet jo uskonne. Se ei ole mistään muusta kiinni kuin kansan tahdosta.

Maailmalla toimii tälläkin hetkellä iso liuta julkisia pankkeja. Yksi hyvin menestyvistä löytyy Yhdysvalloista. Se on Pohjois-Dakotassa osavaltion omistama BND-pankki, joka auttaa yritysten, kuluttajien ja opiskelijoiden lainansaantia kohtuulliseen hintaan. Pankin johtajat eivät saa minkäänlaisia optioita, vaan he tyytyvät normaaliin palkkaan. Lisäksi pankin missio on luoda uusia työpaikkoja. Sen vuoksi pankki tarjoaa yrityksille lainoja alle markkinakorkojen, mikäli yritykset luovat ainakin yhden työpaikan jokaista 100 000 dollarin lainasummaa vastaan.

http://banknd.nd.gov/

BND-pankki tahkoaa hyvää tuottoa osakkailleen – eli osavaltiolle – eikä Wall Streetin pankkikriisi ja lama horjuttanut sitä lainkaan. Sen tähden muutkin Yhdysvaltain osavaltiot – joista monet ovat Detroitin ohella velkataakkansa kanssa konkurssin partaalla – ovat kiinnostuneet perustamaan omia pankkeja. Sitä varten on luotu erillinen Public Banking Institute auttamaan osavaltioita pyrkimyksissään.

Myös Euroopasta löytyy vastaavanlaista toimintaa. Saksassa toimii GLS Bank, jonka toiminta perustuu tiukoille ekologisille ja sosiaalisille periaatteille. Se lainoittaa koulutushankkeita, asumista, uusiutuvan energian tuotantoa, luomuviljelyä ja myöntää mikrolainoja. Pankin periaatteisiin kuuluu, että asiakas saa itse päättää, mille sektorille haluaa rahansa lainattavan. Pankki toimii läpinäkyvästi, sillä se ylläpitää julkista listaa jokaisesta antamastaan lainasta.

Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon. Jos palataan vielä Postipankkiin, niin kerrottakoon, että Japanin Postipankilla on hallussaan viidesosa Japanin kansallista velkaa ja valtiolla on muutenkin toimiva julkinen pankkijärjestelmä, joka luotottaa alhaisella korolla ilman pelkoa kansainvälisten velkakirjamarkkinoiden ailahteluista. Suurin osa Japanin kansallisesta velasta on kotimaisissa käsissä. Tämä selittää miksi Japani, jolla on maailman suurin velkataakka/bkt, pysyy silti pinnalla.

Kyse on sitä paitsi perustavaa laatua olevista asioista. Kyse on arvoista ja tulevaisuudesta. Vaihtoehtoina on joko se, että totaalisesti romutamme hyvinvointivaltiomme ja vahvistamme mainettamme Pohjolan Kongona tai sitten käännämme vihdoinkin kurssia. Kyse on myös siitä, että velkarahaan perustuva talous pitkälti aiheuttaa sen kuluneeksi mantraksi muodostuneen hokeman ikuisesta talouskasvusta, joka on käytännössä sula mahdottomuus.

Yhteenvetona todettakoon, että rahareformin avulla oma kansantalous voisi huomattavasti paremmin ja samalla se olisi kädenojennus kohti kestävää kehitystä. Suomi voisi kerrankin toimia esimerkkinä muille kansoille, ja seuraajia varmasti löytyisi, sillä näistä asioista käy nyt maailmanlaajuisesti kova pöhinä.

 

Mainokset